Buenos Tardes, kuten me kielimiehet tapaamme sanoa nailla espanjankielisilla mailla ja mannuilla.

 

Muutama paiva sitten lennettiin Chilesta Bolivian Santa Cruziin. Tarkoituksena oli paukkia suorilta Amazonin sademetsiin, mutta oli sen verran viela sateita ettei uskallettu lahtea. Tai ei me sokerista olla (eli ei ne sateet haittaa), kuten sanoi ylaasteen liikunnanopettajamme grand old Aimo Manninen, mutta sateet ovat saaneet aikaan pahimman denguekuumeaallon koko 2000 luvulla, joten parempi siirtaa tuota Amazonreissua tuonnemmaksi.

 

Vaihdettiin sitten kenkien menosuunta kohti lantta ja Samaipatan kolmentuhannen asukkaan luonnonkaunista pikkukylaa. Kyla itsessaan ei ole mikaan erikoinen, mutta ymparistossa on kaikkea mielenkiintoista, mm. samantyyppisia inkaraunioita kuin macchu picchussa ja Che Guevara on kaynyt viimeiset taistelunsa tuossa kulmilla. Paikka on paikallisten keskuudessa suosittu lomakohde. Taman saimme huomata toissapaivana, kun uneliaasta pikkukylasta tuli hetkessa tupaten (Bolivialaisia paasiaisenviettajiaç) taynna oleva kyla. Taman vuoksi mieillekin meinasi kayda majapaikan suhteen ns. ohraisesti, eli meinattiin jaada taivasalle. Mutta onneksi meidan uskomattomalla espanjankielentaidolla tamakin homma hoitui. Tai tama hotellien etsinta ja hotelleissa ylipaataan asiointi on ollut sen verran hauskaa ja mielenkiintoista hommaa, etta kerrottakoon se nyt tahan kokonaisuudessaan:

 

Kun saavuimme Samaipataan, kavin hommaamassa meille huoneen kahdeksi yoksi, jos ymmarsin miehen espanjaa oikein (mika on epatodennakoista), pidemmaksi aikaa huoneita ei ollut vapaana. Kannettuamme rinkat hotelliin, hotellivirkailija selitti meille espanjaksi pitkan rimpsun jotakin, jonka ymmarsimme molemmat kovin eri tavalla. Tassa on teoriat:

 

KAISAN TEORIA: Hotelliin tulee paljon matkailijoita, ja meidan huonetta tullaan siivoamaan klo 7 aamulla. Meidan pitaa siirtaa rinkkamme viereiseen huoneeseen ja het tarjoavat silla aikaa meille kahvia.

SAMIN TEORIA:  Hotelliin tulee paljon matkaajia paasiaisen vuoksi. Taman taki heidan pitaa alkaa kokkaamaan alakerran ravintolassa aamulla klo 7, ja sielta tulvii huoneeseemme kahvin tuoksua.

 

Jalkeenpainkaan emme ole varmoja, mita mies meille sanoi, mutta aamuisin klo 7 alkoi kuulua mieletonta metelia. Edelleenkin olimme kasityksessa, ettei meille ole mitaan majapaikkaa ensimmaisen kahden yon jalkeen. Kavimme kyselemassa huoneita vaikka mista ja lopulta loysimme huoneen aivan edellisen hotellin vieresta. Sinne suuntasimme eilen aamulla, vaikka ilmeisesti ensimmaisessa hotellissakin olisi kuitenkin ollut tilaa.

 

Tassa toisessa paikassa puhuttiin myos pelkkaa espanjaa. Talla kertaa ongelmaksi nousi se, ettei huoneessamme ollut avainta. Pyysimme avainta (llave, miten tuommonenkin tupla vee pitaa lausua sanan alussa), mutta mitaan ei tapahtunut. Pari tuntia myohemmin paikalle saatiin englanninkielen taitoinen henkilo, joka oli tulkkina. SAimme tietaa, etta avain ei toimi, eivatka he voi tehda asialle mitaan juuri nyt. Myohemmin he voivat kayda haluttaessa asentamassa siihen munalukkotyyppisen ratkaisun. Toinen vaihtoehto olisi ollut joka kerta raahata kaikki tavarat respaan sailoon. Valitsin ensimmaisen vaihtoehdon. Taman jalkeen kaksi poikaa tuli asentamaan yhden minimaalisenkokoista salpaa parilla ruuvilla. Niin pienia ruuveja olen nahnyt vain tietokoneen osissa. Ei sekaan siis oikein hyva ratkaisu. Heilla oli myos toinen lukko, mutta se oli heidan mielesta lian iso (too grande), eika sita saa kuullemma mitenkaan kiinni. Minun mielesta se oli erittain hyva (mui bueno). Kaivoin sitten rinkasta Severin ja Veeran lahjaksi antaman leathermanin ja naytin Bolivianpelleille, miten se lukko laitetaan kiinni. Viela salpaan roikkumaan Akilta saamani suomalainen Abloy-munalukko niin avot. Mui Bueno.

 

No on me muutakin tehty. Toissapaivana kavasimme taksilla inkaraunioilla. Taksi oli kallis (8e), mutta saastyttiinpahan 10 kilometrin kavelylta suuntaansa. Ja toisaalta se kusksi odotteli siella meita sen pari tuntia, niin ihan kohtuudiili. El Fuerte oli luonnonkaunis, mutta ei ne rauniot minusta mitenkaan erityisen valloittavia ollut. Hyva mielikuvitus saa olla, etta niista saa paljon irti. Viela parempi mielikuvitus tulee olla samaiseen inkasysteemiin liittyvassa museossa, jossa on 1400- luvulla tehtyja rikkinaisia kuppeja ja vaaseja rivissa. No pitihan meidankin siella kayda, kun samalla lipulla paasi museoon, mutta kylla se oli semmonen vartti ja ulos tyyppinen kierros. Jai katsomatta mm. tunnin mittainen espanjanielinen dokumentti vaasien restauroinnista. 

 

Eilen kaytiin sitten Animal Refugessa katsastamassa viidaksosta tuotuja haavoittuneita elaimia. Siella oli kylla vaikka minka nakoista elukoita, joita en ole nahnyt ikina edes kuvissa. Niista ehka sitten enemman kun saan ladattua kuvia tanne. Nyt lahdemme omin pain retkelle parille kukkulalle katsastamaan Andien-vuoristoa ja yhteen inkakylaan. Huomenna sitten matka jatkuu Sucre nimiseen paikkaan (sijaitsee 3000m korkeudessa), jossa totuttelemme ja kokeilemme sopeutua korkeampaan ilmanalaan. Jos tama sopeutuminen menee hyvin jatkamme Potosiin (maailman korkeimmalla sijaitseva kaupunki) ja edelleen Uyunin suola-aavikoille. Pitaa popsia kovasti kokalehtia, auttavat kuulemma tuolla ohuemmassa ilmanalassa.

Isonenainen tulkkunen. Samaipata, Bolivia

Keltajalkainen apina. Samaipata, Bolivia.

 

Hyvaa paasiaista kaikille!

 

Sami ja Kaisa