Moikka
 
Taas on hetki mennyt siita kun olen viimeksi paivittanyt blogia. Oli miten oli niin tultiin pari paivaa sitten Peruun Cuzcoon. Ja tanne on tultu seuraavasti:
 
26.4 lahdimme La Pazista pyorilla Coroicoon Death Roadia pitkin. Tama pyorareissu on aikalailla La Pazin turistirysta eli se juttu, joka jokaisen on tehtava kaydessa La Pazissa. Niin ja nain, mahtava ja ehka vahan vaarallinenkin kokemus. Tama pyorareissu alkaa 4,5 km korkeudesta ja paattyy vajaa kuusikymmenta kilometria myohemmin muistaakeni vajaaseen kahteen kilometriin. Ilmastonmuutos matkalla olikin valtava. Lahtopaikalla satoi lunta, joka muuttui ensin rannaksi ja sitten vedeksi. Lopussa oli sitten melkolailla trooppinen ilmasto. Samoiten kasvisto muuttui luonnollisesti myos matkalla huimasti tundrasta tropiikkiin. Tama death road oli nimensamukaisesti suhteellisen vaarallisen oloinen. Tie on rakennettu rotkon reunalle siten, etta jos kapealta soratielta suistuu, on vapaata pudotusta sen verran etta ehtii tod. nak. lausua isa meidan rukouksen pikaisesti ennen kuin koskettaa seuraavan kerran maata. Me onneksimme selvisimme ilman suurempaa dramatiikkaa matkasta, vaikka suhteellisen lujaa tuli ajettua (etenkin Kaisa). Mutta eiko se niin ole, etta alamakipyorailyssa on tarkoituskin ajaa vahan lujemmin? Vai mita Tomi?
 
Pyorailyn jalkeen asetuimme Coroicoon Sol Y Luna nimiseen majapaikkaan. Se olikin paras yopaikka koko matkalla. Oma mokki keittiolla, terassi, lepotuolit, viidakko-wc, pihalla nuotiopaikka, vahan matkan paassa ylarinteessa uima-allas, alarinteessa taas riippumatot ja keinu. Kaikki tama keskella kahvi-, banaani,- cokaviljelmia ja muuta viidakon kasvillisuutta. No, siella menikin nuotiolla istuskellessa kolmen paivan sijasta viisi.
 
Taman jalkeen tarkoituksena oli lahtea veneella viidakkoja pitkin Rurrenabaquen viidakkokaupunkiin, mutta niin kavi etta retkesta ei kuulunut mitaan (Etela-Amerikkalaisiin ei voi kertakaikkiaan luottaa) ja jouduimme vaihtamaan veneen bussiin. Tata vussimatkaa kuulimme kutsuttavana sanalla "painfull", luulin sen tarkoittavan pomppuista ja epamiellyttavaa kyytia. Talla matkalla ko. sana sai kuitenkin uusia merkityksia kuten "pelottava", "hengenvaarallinen" ja "paniikki". Tai ei Kaisa ollut moksiskaan siita, etta kuljimme Deathroadin kaltaista rotkonreunan polkua busslilla liian lujaa ja liian lahella rotkon reunaa (bussinsivuikkunasta ei nahnyt tieta ollenkaan, vain rotkon). Meika oli sen verran peloissaan tasta tieosuudesta, etta ei auttanut kuin tarttua viskipulloon, jotta alituinen paniikin-, varman kuoleman- ja pelon tunto karisi suurimmalta osin pois harteita. Pahinta oli, kun tiesi etta ko. matkan joutuu taittamaan viela toiseen suuntaan palatessa. Ei voi muuta kuin todeta, etta Kaisasta on tullut minua uskalijaampi seikkalija.
 
Rurrenabaquesta varasimme heti seuraavaksi paivaksi kolmen paivan mittaisen veneretken Pampaviidakkoon. Valitsimme viidakko/sademetsaretken sijasta taman pampan kahdestakin syysta. Ensinnakin viidakkoja on nahty mm. Indonesiassa ja toiseksi Pampalla on wildlifea enemman kuin viidakossa.
 
Matka ei lahtenytkaan liikkeelle veneelle Rçurrenabaquesta kuten luulimme, vaan ensin oli taitettava neljan tunnin matka jeepilla tientapaista pitkin kohti lahtoruutua. Taman tuskaisen matkan jalkeen alkoi varsinainen retki veneella pitkin ja poikin tulvivaa jokea pampalla. Ensimmaisena paivana ohjelmassa oli wildlifen etsimista ja tarkkailua seka majoittuminen vedenpaalla kelluvaan viidakkoasumukseen. Asumuksen alla asusti mm. yksi Cayman (aligaattoria vastaava elain). Toisena paivana ohejlmassa oli anagondan etsintaa hyttysten valtakunnasta. Hyttysia oli sen verran, etta kaikista ryhmamme jasenista tuli enemman tai vahemman terroristin tai pankkiryostajan nakoisia huivieineen, kasvonaamieoineen, huppuineen ja aurinkolaseineen. Parin tunnin etsinta kuitenkin paattyi tuloksettomana: Ei anakondaa ja ehka ihan hyva niin. Iltasella viela kavimme uimassa delfiinien kanssa joessa jossa myos nama caymanit asustelevat. Oppaan mukaan delfiini on kuitenkin joen kuningas, eika caymaneista ollut kuullemma vaaraa. Oli tai ei, niin kylla se vahan arvellutti hypata veteen kun tietaa etta siella Amazonissa asustaa jos jonkinlaista iljetysta ja petoa. Mitaan ei kuienkaan sattunut, onneksi. Laakariin olisi nimittain ollut matkaa. no se siita reissusta. Kivaa oli.
 
Taman reissun jalkeen alkoikin infernaalinen siirtymistaival Rurrenabaquesta Cuzcoon. Sis. 4 tuntia jeepilla takaisin Rurrenabaqueen, vussi takaisin La Paziin (parikymmenta tuntia) ja La Pazista Cuzcoon noin 20 tuntia). Valilla pysahdyimme paivaksi levahtamaan La Paziin, josta ostin itselle kitaran. Nyt siis olemme Cuzcossa ja huomenna lahdemme ehka Pisacin kylaan. Mitaan erityista ei olla taalla tehty jos kitaran soittamista ja joglaamista ei lasketa.
 
Sami